Pinot Noir – “L ‘Enfant terrible”

Jos edesmennyt isoäitini olisi ollut rypälelajike, hänet voisi eittämättä luokitella Pinot Noiriksi. Molemmat tunnistaisi kevyiksi ja siisteiksi, mutta ennen kaikkea heitä yhdistää yksi tekijä. Molemmat viihtyvät parhaiten kotikulmillaan. Niinäkin harvoina kertoina kun isoäidin sai lähtemään matkalle, oli työn ja tuskan takana saada hänet edes jokseenkin viihtymään. Ja juuri näin on Pinot Noirinkin laita.

Viinikellarimme (Wine Cellars) maaliskuun 2008 teemana oli Pinot Noir – “L ‘Enfant terrible”, josta luennoi suomalainen viinituntija Pasi Ketolainen Winestate Oy:sta. Onnistuneen luennon jälkeen maistoimme puolisokkona kuusi Pinot Noir -viiniä, joista lyhyesti tämän blogin lopussa.

Kauhukakara
Pinot Noir tuli viime vuosina tunnetummaksi elokuvan “Sideways” myötä. Siinä elokuvan päähenkilö ylisti rypälettä. Ja niin voimakas voi elokuvan vaikutus olla, että sillä on myyntiä edistäviä tekijöitä. Ainakin USA:ssa Pinot Noir -viinien myynti lähti kasvuun ja ylivoimaisen jenkkisuosikin Merlotin etumatka kaventui hieman. Mutta ihan syyttä viini ei suosiotaan tietenkään lisännyt. Käydäänpä läpi millainen rypäle Pinot Noir on ja millaisia viinejä siitä tehdään.

Olisi ehkä julkeatakin kutsua isoäitiäni kauhukakaraksi, mutta näin Pinot Noiria luennoitsija leikkisästi luonnehti: “L ‘Enfant terrible”. Ja yksi syy nimitykseen on siinä, että tämä viileähköjen alueitten rypäle viihtyy parhaiten kotikulmillaan Ranskan Bourgognessa Côte d’Orin alueella. Toki sentään muuallakin tehdään hyviä viinejä Pinot Noirista. Varsinkin Saksassa ja Itävallassa, mutta myös uudessa maailmassa laadun paranemisesta on nähty merkkejä. Mutta helpoimpia rypäleitä Pinot Noir ei ole. Sitä on luonnehdittu kiittämättömäksi ja hyvien PN-viinien valmistus on vaikeaa. Lajike on lisäksi altis sairauksille ja sen pakkaskestävyys on huono. Kotialueellaan se tuottaa satoa verrattain vähän, vain 25 hl/ha (globaalisti 50 hl/ha). Eikä tässä kaikki. Rypäle on vieläpä ohutkuorinen ja kuihtuu helposti.  

Miksi lajiketta on sitten ylistetty ja miksi sitä ylipäätään viljellään näiden tosiasioiden valossa? Vastaus on yksinkertainen: mikäli viljelyssä ja valmistuksessa onnistutaan voidaan tästä ikivanhasta lajikkeesta saada aikaan mitä harmonisimpia viinejä. Pinot Noir on lisäksi yksi kolmesta samppan valmistukseen käytetystä rypäleestä, sillä se on parhaita kuohuviiniin soveltuvia rypäleitä. 

Parfyyminen ja kukkea maku
Pinot Noirista on sanottu, ettei se voi olla laadukasta mikäli viinissä on alkoholia yli 12,5%. Tyypillisimmillään se onkin väriltään monia punaviinejä vaaleampi, juotavana kevyenoloinen, parfyyminen, kukkea. Kesäinen ja helposti sellaisenaan nautittava. Tanniineja on korkeintaan vähän. Niissä Pinot Noir -viineissä, joissa tanniineja on enemmän, on myös hyvä ikääntymispotentiaali.

Kuten sanottu, kiistatta hienoimmat Pinot Noir -viinit tehdään Ranskassa Bourgognessa (Burgundy). Valmistajista mainittakoon ensimmäisenä tähtitieteellisen arvokas ja tunnetuin Domaine de la Romanee-Conti. Muita ovat mm. de Vogue, Cathiard, Clair, Drouhin, Dujac, Girardin, Gouges, Grivot, Jadot, Lafon, Mortet sekä Rion. Rypälettä viljellään myös Champagnen maakunnassa ja hieman Loiressa, Alsacessa (pääasiassa roseviinejä) sekä Savoie & Bugeyssä. Saksassa ja Itävallassa tehdään usein laadukkaita PN-viinejä (mm. Saksassa alueilla Baden, Pfalz, Rheingau, Franken, Itävallassa Burgenland). Italiassa Piedmonten alueelle rypäle istutettiin 1825 ja sitä käytetään siellä mm. kuohuviinien valmistukseen. Itä-Euroopassa lajike on laajalti viljelty, mutta tulokset ovat olleet heikkoja.

Uudessa maailmassa USA:ssa Kalifornian alueella tulokset ja laatu ovat olleet lupaavia. Rypälettä viljellään myös Oregonissa. Australiassa määrät ovat pieniä ja siellä rypäleestä valmistetaan lähinnä kuohuviiniä. Uusi-Seelanti tuntuu sopivan lajikkeelle kohtuullisen hyvin (mm. Marlborough). Etelä-Afrikka on rypäleelle hieman liian lämmin ja sitä viljelläänkin alle 1% kaikista rypälelajikkeista. Etelä-Amerikka on ilmastoltaan paikoin hyvä ja Chilessä on pystytty tuottamaan makutekstuureiltaan silkkisiä PN-viinejä.

Viinitastingissa maistetut viinit ja omat suosikit
Maistoimme tastingissa puolisokkona kuusi viiniä. Puolisokkona maistaminen tarkoittaa sitä, että maistettavien viinien nimet on tiedossa, mutta maistamisjärjestys ei.

Cono Sur Reserve Pinot Noir 2007
Casablanca, Chile (n.11 euroa, ei saatavilla maistamishetkenä Suomesta)
Väriltään keskisyvä, kirsikanpunainen, reuna vetinen ja ohut. Kohtuullisen vahva viini. Tuoksu melko voimakas, kypsä, intensiivinen, tunnistettavissa mm. luumua ja mansikkaa. Tanniinit pehmeät. Keskitäyteläinen, medium-hapokas, kirsikkainen. Kokonaisuus miellyttävä. Jättää jälkeensä pyöreän, pehmeän ja marjaisen jälkimaun. Saattaa hyöytyä muutaman vuoden kypsytyksestä (2012).

Torres Mas Borras Pinot Noir 2006
Katalonia, Espanja (n. 21 euroa Alkossa)
Väriltään melko syvä, tummanpunainen. Tuoksu selkeästi parfyyminen, intensiivinen, mahdollisesti vadelmaa. Mausteisuutta ja kirsikkaa. Maultaan medium-hapokas, tanniinit voimakkaat. Hyötyy vähintään 4-5 vuoden kypsytyksestä (2015). Kohtuullisen paljon alkoholia. Tamminen.

Dopff & Irion Domaine Château de Riquewihr Les Tonelles 2004
Alsace, Ranska (19,5 euroa, Alkon tilausvalikoima)
Väriltään kirsikan, jopa ruskeanpunainen. Leveyttä reunoissa. Tuoksussa maakellaria, säilöttyä mehua ja omenaa, pippuria ja nahkaa. Jälkimaussa pehmeät, kypsät mutta voimistuvat tanniinit. Keskitäyteläinen, kevyen hapokas, raikas. Kokonaisuutena parhaiten muista erottuva. Juotava mielellään 2 vuoden sisällä (2010).

Pierre Andre Ladoix Clos de Chagnots Monopole 2005
Burgundi, Ranska (n.25 euroa)
Tuoksu hento, aavistuksen parfyyminen, paahteikas ja sulkeutunut. Maku melko vähätanniininen. Aavistuksen pyöreyttä. Neilikkaa ja suklaata. Tammea. Jälkimaku mineraalinen. Robusta. Hyötyy 3-5 vuoden kypsytyksestä (2012). (2 voittosijaa maistajilta).

Badischer Winzerkeller Biengener Maltesgarten Ausles trocken 2003
Baden, Saksa (n.25 euroa, ei saatavilla Suomesta)
Väriltään rusehtavan punainen. Tuoksu fantastinen: ahomansikkaa ja parfyymia. Maku seuraa tuoksua. Mansikkainen, aavistuksen makeutta, keskitäyteläinen, pyöreä. Hieman pippurisuutta. Kokonaisuus on selkeästi joukosta erottuva, hurmaava. Vaikka jälkimaku ei ole kovinkaan kantava, kompensoi maun pyöreys paljon. Kepeä ja miellyttävä, mielellään 3-4 vuoden sisällä nautittava. Viini jakoi voittosijan (10 voittosijaa) ja oli allekirjoittaneen ehdoton suosikki.

Delicato Family Vineyards Irony Monterey County Pinot Noir 2005
Kalifornia, USA (n.15 euroa)
Väriltään luultavasti joukon tummin PN. Purppuranpunainen. Ohut reunus. Tuoksussa etäisesti parfyymia, mansikkaa, jopa kolaa ja sitruunaa. Maultaan kevyesti tanniininen, medium-hapokas, hillomainen. Karhunvatukkaa. Kokonaisuus kosiskeleva ja moniulotteinen. Juotava mielellään 4 vuoden sisällä (2012). Viini jakoi voiton saksalaisen kanssa (10 voittosijaa).

Viininystävän Viro, osa 1

Ah, tuo tuulipukuturismin luvattu maa, valtioiden Kalevi Keihänen, humppakansan pyhiinvaelluskohde ja tusinaviinan suurkuluttajan mekka. Tere tulemast!

Nousu kohti Eurooppaa
Edellämainitut karrikoidut stereotypiat Virosta eivät sentään vastaa aivan totuutta. Tuulipuku- ja örvellysturismia Tallinnassa todellakin näkee ja humppakansaa siellä pyörii. Mutta Viro tarjoaa matkustajalle paljon muutakin. Vuosia edellisen käyntini jälkeen saatan todeta kaupungin muuttuneen kovasti kuitenkin vain melko lyhyessä ajassa. Toinen toistaan uudempi auto lipuu ohitse ja totuus maan todellisesta tilasta on peittyä mustan Bentleyn sekä uusien Lexusten, mersujen ja bemarien varjoon. Toimistorakennukset ovat uusia, korkeahkoja ja kiiltäviä. Kaubamajassa soi trendikäs muotilavamusiikki ja kauppakeskuksessa tapaa merkkiliikkeitä toistensa perään. Monet paikalliset ovat yllättävän tyylikkäästi pukeutuneita. Välillä tunnen olevani kuin missä tahansa Euroopan tyylikkäässä kaupungissa. Kaukana tuntuu olevan se 90-luvun alun valkoisten VAZ-Ladojen suuri armeija ja kaupoissa voimakkaasti sieraimiin tunkeutuva naftaliinin lemu.

Mutta ei totuus kuitenkaan ole ihan tässä. Osa on vain illuusiota. Sillä melkein kaikkialla, jopa kehitysmaissa, on omat hyvät kaupunginosansa, jossa raha määrää ja glamour vallitsee. Vastapainoksi vauraammissakin kaupungeissa on omat karut alueensa, kuten Harlem New Yorkissa ja Kontula meillä. Ja niinpä myös Virossa, jota tuskin voi vauraaksi maaksi tituleerata, mutta joka ei kehitysmaan vakanssiakaan harteilleen ota, näkee totuuden hieman sivummalle katsellessaan. Mustan Audi-BMW-rivistön jatkeena on sittenkin muutamia ruostuneita autonraatoja ja toimistorakennusten takaa siintää Lasnamäki, tuo betonipyttipannu ja toinen totuus tutusta, mutta silti niin vieraasta naapuristamme. Vaikka Virossa on todistettavasti omat menestyjänsä niin maaseudun arki lienee edelleen raskas ja köyhä.

Virolaisten palkka kuuluu olevan kasvussa ja epäilemättä vuonna 1991 Neuvostoliiton ikeestä irtautunut sekä vuonna 2004 EU:hun liittynyt valtio on elänyt nousukauttaan näihin päiviin saakka. Mutta vaikka maassa omat menestyjänsä onkin niin harvalla on silti vielä varaa tai tietoutta sellaisiin nautintoihin kuin gourmet-tason ruoka ja laadukkaat viinit. Eikä ihme, sillä virolaisten keskipalkka on vain n. 530 euroa kuukaudessa. Matalan palkkatason yhtälö ja suomalaisenkin hampaita kiristävä hintataso saa aikaan paradoksin, joka hieman hämmentää. Millä ihmeellä ihmiset maksavat kalliit vuokransa, autonsa ja muut ostoksensa? Vai onko kaupungilla palkkataso yksinkertaisesti huomattavasti korkeampi kuin maaseudulla? Monelle virolaiselle näyttäminen tuntuu olevan tärkeää. Musta kiiltävä auto ehkä kertoo, että kohtuullisen hyvin menee ja Neuvosto-Viro on jo kauan sitten taaksejäänyttä historiaa. Tämä onkin alustus sille, miksi allekirjoittanut ei kovin jaksa innostua Viron matkailusta. Mutta siitä tuonnempana. Jotta ei mennä aiheesta enempää metsään on aika puhua viineistä.

Voisiko kaiken tämän alustuksen jälkeen Virolla ja sen pääkaupungilla, n. 400 000 asukkaan Tallinnalla olla kerrassaan mitään tarjottavaa viinin ja gourmetin ystävälle? Vastaus on: kyllä, mutta niukalti.

Virossa on runsaasti ravintoloita ja maassa saa takuulla syödä itsensä kylläiseksi mitä rasvaisimmilla pihveillä, selkeästi äiti-Venäjän suuntaan vivahtavilla salaattiannoksilla ja vaikkapa valkosipulileivillä, noilla tummilla, mutta herkullisilla korpuilla. Pizzat, pastat, hampurilaiset ja etnisetkin ravintolat ovat löytäneet tiensä ainakin suurimpiin kaupunkeihin kuten Tallinnaan ja Tartoon. Mutta fine dining sekä laatuviinit ovat harvassa. Satunnaiset seikkailut viinikauppoihin kertovat karua kieltään. Kaupungin suurimmaksi itseään mainostava viinikauppa tursuaa ruotsalais- ja suomalaisturisteja jotka latovat ostoskärryihin tölkkiviinejä ja mäyräkoiran muotoisia viinalaatikoita. Ainoa samppanja näyttää olevan Drappier Brut, jonka hinta on 19,90. Edullinen samppanja sinänsä ja maultaankin samppanjaksi tunnistettava. Mutta hamstraamaan sitä tuskin lähtisin. Drappier on muuten kuulu valtavista pulloistaan, joista suurin on Melchizedek-kokoa eli 30 litraa!

Pienempi ja idyllisempi viinikauppa tarjosi jo muutamia laatuviinejä ja samppanjoita, mutta niitä säilytettiin ikävästi kuuman valon alla. Hintataso näytti hätyyttelevän meidän hintojamme. Kun tämän yhdistää siihen tosiasiaan, että tarvernatyyppisen pihviravintolan pienen viinilistan päätti Dom Perignon, voidaan tehdä se yksinkertainen päätelmä, että laatuviinit ja samppanjat ovat täällä rikkaiden huvia. Ne, jotka ostavat tuskin kysyvät miten pulloja säilytetään tai mistä juoman rypäleet ovat kerätty.

Mutta kaikesta huolimatta Tallinna ei kuitenkaan jätä viininystävää tai kulinaristia täysin kylmäksi. Kaupungilta löytyy myös muutamia viinibaareja sekä laadukkaampia ravintoloita. Ehkäpä vielä eräänä päivänä näemme Tallinnan Michelin-oppaassakin.

Viinibaareista mielenkiintoisemmaksi noussee Suur Karja 18 -osoitteessa lähellä Vanhaakaupunkia sijaitseva In Studio Vinum, joka tarjoaa viininystävälle jopa 1200 eri viinin valikoiman. Lyhyen maissaoloajan vuoksi tämä jäi valitettavasti kokematta. Mutta siksipä jään odottamaan seuraavaa Tallinnan reissua, josta kirjoitan Viininystävän Viron toisen osan.

Summa summarum 
Palaanpa takaisin syyhyn, miksi Viron matkailu ei jokseenkaan kiehdo. Suomalaiset örkit ja ruotsalaiset tölkkiviininhuuruiset hamstraajat vielä jotenkin kestää. Mutta pahastipa näyttää siltä, että Viron pitkään jatkunut nousukausi on nostanut myös aimo annoksen erästä keltaista linimenttiä joidenkin virolaisten nousukkaitten päähän. Ja sepä on kovin ikävää. Firenzeläisten itseylpeys sentään hukkuu maan huikeaan historiaan ja kaupunkilaisten pettämättömään tyylitajuun. Mutta eipä virolaisilla mitään sellaista ole, josta kannattaisi kävellä nenä taivasta kohden. Aina välillä täytyy Tallinnassa kävellessä itsekin tähyillä taivaalle josko jotain kiinnostavaa löytyisi, kun niin moni vastaantulijakin sinne tähyilee. Tosin puolustukseksi täytyy sanoa, että itsekin katselisin taivaalle myötähäpeillen suomalaisen turistilauman vastaan tullessa. 

Tallinnakin on toki varmasti täynnä sydämellisiä ihmisiä. Asiakaspuolelle niitä silti eksyy harvemmin. Ei kotimainenkaan asiakaspalvelu laudaturia ansaitse, mutta virolaisten menee paikoin jo improbaturin puolelle. Ensimmäisen kerran koin tämän Blue1 -lentoyhtiön virolaisaksenttisessa asiakaspalvelussa alkuvuodesta. Ja Tallinnassa vähintäänkin hävettävästi palveli tarjoilija pihviravintolassa. Tämän jälkeen huonoa palvelua esitteli kohtuullisen tyylikkään kahvilan henkilökunta. Harmi sinänsä, sillä täältä näytti saavan jo ihan aitoa espressoa. Äänestin kuitenkin jaloilla, kun vartin odottelun jälkeen kukaan ei ollut edes katsonut pöytääni, vaikka kyseessä oli pöytiintarjoilukahvila. Saldo virolaisten käytöksestä: kolme huonoa asiakaspalvelua ja loput palvelua, jota ei voi kutsuakaan palvelun nimellä. Ennemminkin puhuisin suoritteesta.

Ilman Tallinnan helmeä, joka on Vanhakaupunki, lienisi koko paikka ainakin omalta osaltani boikotissa. Vaikka Vana Tallin ei pullotetussa muodossa allekirjoittanutta kiehdo niin kaupunginosana se on sentään kelpo spotti. Viron maaseutu sekä yliopistokaupunki Tarto tarjoavat matkailijalle nähtävää. Historia on pitkä ja tutustumisen arvoinen.  Mutta kokonaisuudessaan asettaisin Viron varsin keskinkertaiseksi matkustusmaaksi. Matkakohteena Viro on hieman kuin tölkkiviini. Sitä voi tarpeen niin vaatiessa hymyssä suinkin juoda, mutta ensimmäisenä se ei hyllystä ostoskoriin asetu. Viinin ja ruoan harrastaja suuntaakin lähikatseensa luultavasti mieluummin Helsinkiin tai Tukholmaan.

Eckerö Line
Saapuminen satamaan näyttää kohtuullisen lupaavalta kauniina pääsiäismaanantaina 2008. Vaivalloiset passintarkastukset ovat historiaa ja matkustajiakin näyttää olevan vain vähän. Mutta totuus kiteytyy laivan kahvila-ravintolassa. Humppa soi ja katsaus ympärille kertoo, että tässä ollaan hieman eri ympäristössä, mistä allekirjoittanut pitää. Espressoa on turha edes pyytää. Kahvikin maistuu kitkerälle. Senttilitran maitonappi ei tuo lohtua.

Laivan viinitarjonta on vahvasti tölkkipainotteinen. Kun 14 euron hintaisesta kolmen litran viinitölkistä alkaa laskemaan viinin tuottajan osuutta niin alkaa kyllä hirvittämään. Jokunen viininystävääkin miellyttävä pullo sattuu silmään. Torresin Mas La Plana maksaa reilu 20 euroa, mikä tarkoittaa n.30% säästöä maahintaan nähden. 17 euron Amarone ja saman hintaluokan Chateauneuf-du-Pape on tarjolla aivan kuin myötätunnosta viininystävää varten. Mutta osuuhan silmiin sentään samppanjaakin. Ja yksi helmi tätä kirjoittaessa laivasta todellakin löytyy. Se on allekirjoittaneen suosikkipöytäsamppanja eli Lansonin Brut rosé. Varsin hyvä hinta-laatusuhde. Hinta 28 euroa ja säästöä maahintaan, mikäli kyseistä Lansonia täältä edes löytyy tulee jopa 40%. Samppanjoita laivan tax free-myymälässä on ehkä kuutta erilaista, mutta vain kahta kuivaa. Mumm ei oikein houkuttele, vaikka sen laatu on kuulunut olevan taas nousussa. Vaahdotelkoot Mummilla formulakuskit toisiaan. Veuve Clicquot on secciä, mikä taasen paatuneemmalle samppanjannaukkaajalle harvemmin makeutensa vuoksi maistuu.

Kukkaroaan kernaammin levittävä voi saada myös ilmaisen risteilyn. Sadan euron satsi tarkoittaa lisätikettiä. Vaikkapa kolmen Lansonin ja yhden Mas La Planan hakija voisi täten harjoittaa kätevää juomien hakua käytännössä ilmaiseksi risteillen säästäen aina kymmeniä prosentteja maahintoihin. Ken tähän pystyy ansaitsee hatunnoston, sillä varsinkin takaisintulo laivalla on varsin tuskaista. Tätä varten on pakko ottaa liki 30 euron arvoinen hytti, johon samppanjassa saatu säästö sitten hukkuukin. Juopuneiden, örveltävien ja kännisten joukkio on pääsiäisen loppumetreillä sen verran tuhti, ettei laivan käytävillä seikkailu kiinnosta niin pätkääkään.

Palmes d’Or champagne (Nicolas Feuillatte)

“Olisi tässä vielä yksi paketti”, sanoo Sir Roger kantaessaan mystistä pakkausta kuin pientä vauvaa. “Sain tällä keskustelua aikaan junassa”, hän jatkaa. Olen hämmentynyt. En ole tavannut ystäviäni vähään aikaan ja pienimuotoiset viiden hengen tupaantuliaiseni (n. 1,5 vuotta muuton jälkeen) ovat muuttuneet varsinaiseksi lahjaseremoniaksi. Gantin pyyhkeitä, Samppanja-niminen kirja (Jukka Sinivirta), Pierre Petersin Millésimé Blanc de Blancs Grand Cru 1998…

“Osaatko avata sen? Näetkö tuon nauhan pakkauksen kyljessä? Vedä siitä”, minua opastetaan. Käteni syyhyävät. Tiedän, että laatikossa on samppanjapullo. Ja tiedän myös, että samppanjoista laadukkaimmat pakataan juuri tämänkaltaisiin paketteihin. Mutta jotakin erilaista tässä on. Nyt ymmärrän – se on selvästi peruspakkausta suurempi ja painavampi. Hieman yritettyäni saan paketin auki. Sen sisältä paljastuu jotakin, jota en ole ennen nähnyt.

Kun saa eteensä Palmers d’Or 1996 Magnum -samppanjapakkauksen, tietää että nyt puhutaan ylellisyystuotteesta, luksuksesta. Tämän on pakko olla hienoimpia rasioita, mihin koskaan ollaan kätketty kertakäyttötavaraa. Ja entäpä pullo? Jo metrien päähän näkee tuotteen kuuluvan elintarvikkeiden ylimpään ravintoketjuun. Asiasta mitään tietämätön voisi erehtyä luulemaan tätä valtavaksi, 1500 millilitran parfyymipulloksi. Mutta samppanjaa se totta vie on. Heti ensimmäiseksi mietin miten tuota pulloa voisi koskaan avata? Se tuli perheenjäseneksi samalla hetkellä kun sain sen ja lepää nyt varastossa ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Mutta on arvoitus raaskinko senkään jälkeen tuota jaloa ja kaunista vaaleaa ruhtinatarta juotavaksi uhrata. Tilanteen on oltava erityinen ja läsnä jokin itselle tärkeä ihminen tai hyvästä samppanjasta ymmärtävä porukka.

Mikä tämä mystinen pullo sitten on ja miksi se saa lähes runosuoneni puhkeamaan? Ensinnäkin vuosikerraltaan samppanja on aivan loistava. Vuotta 1996 pidetään yleisesti huippuvuotena samppanjamaailmassa. Toiseksi magnum-pullosta (1,5 litraa) on odotettavissa tiettävästi jopa parempaa juomaa kuin tavallisesta pullokoosta. Magnumeja suuremmat pullot taas eivät varastoinnin ja juoman maun suhteen ole edukseen, sillä pullokypsytysmetodilla voidaan vain harvoin tehdä suurempia kuin 1,5-litran pulloja. Kolmanneksi Palmes d’Or, kuten alustinkin, on eräs kauneimmista pulloista mitä olen nähnyt. Sen voisi huoletta asettaa jopa Remy Martinin Louis XIII -konjakkipullon tai Perrier Jouetin Belle Epoque -samppanjapullon rinnalle.

Palmes d’Or -prestiisisamppanjan valmistaja on Nicolas Feuillatte. Tämä suuri samppanjantekijä ei toki herätä samanlaisia kylmänväreitä kuin esimerkiksi Krug, Roederer tai Salon. Ja kokemusteni mukaan tavallisempienkin merkkien perussamppanjat (kuten Veuve Clicquot tai Bollinger) päätyisivät ennemmin ruokapöytääni kuin Nicolas Feuillatten. Mutta Feuillatten huippuviinin kohdalla on asia laita toinen. Vaikken vielä tätä kirjoittaessa ole Palmes d’Oria maistanutkaan niin voin olla turvallisin mielin. Sitä on kehuttu laajalti. Silti todettakoon, että tämäkin artikkeli on täysi vasta sitten, kun olen päässyt tätä samppanjaa maistamaan.

Kuten monet huippusamppanjat, Palmes d’Oria tehdään vain suotuisina vuosina. Tällä hetkellä uusin myynnissä oleva vuosikerta on 2002. Vuoden 1997 samppanja oli sekoitus chardonnayta (40%) ja pinot noiria (60%). Entäpä kustannuspuoli? Vuoden 1996 magnumista, mikäli sitä käsiinsä enää saa, voi varautua maksamaan hieman yli 215 euroa pullolta. Alkon tilausvalikoimasta löytyy Palmes d’Oria tavallisenkokoisena hintaan 94 euroa (brut) ja 99,50 euroa (rose brut).

Palmes d’Or -vuosikertoja pisteineen: 
Nicolas Feuillatte Champagne Millésime Cuvee Palmes d’Or 2000  Wine Spectator (WS) 92
Nicolas Feuillatte Champagne Millésime Cuvee Palmes d’Or 1999   International Wine Cellar (IWC) 90
Nicolas Feuillatte Champagne Millésime Cuvee Palmes d’Or 1997   WS 90, IWC 90
Nicolas Feuillatte Champagne Millésime Cuvee Palmes d’Or 1996   WS 95
Nicolas Feuillatte Champagne Millésime Cuvee Palmes d’Or 1995   WS 92
Nicolas Feuillatte Champagne Millésime Cuvee Palmes d’Or 1992   WS 90
Nicolas Feuillatte Champagne Millésime Cuvee Palmes d’Or 1990   Wine Advocate (WA) 95
Nicolas Feuillatte Champagne Millésime Cuvee Palmes d’Or 1985   WS 92

Wine Spectator ylistää vuoden 1996 vuosikertaa:
“Lovely flavors of red berries, apricot and citrus are matched to a silky texture and precise balance in this seamless presentation. It continues to build and build on the palate, to a complex, detailed conclusion. Drink now through 2015.”

2008-03-21. Pääsiäisen viinit Zenaton Amarone 2004:n johdolla

Mikäli on mahdollisuus viettää niinkin monta vapaapäivää kuin pääsiäinen työläiselle tarjoaa on viininharrastajalla syytä hankkia seuraksi myös muutamia pulloja. Niin, mikäpä sen mukavampaa kuin kiireettömyys ja kohtuullinen viininsiemailu. Tällä kertaa menen puoliturvallista reittiä. Valitsen kaksi ennestään tuntematonta ja kaksi tutumpaa punaviiniä. Puolivälissä viikkoa alkanut flunssa tulee kuitenkin väliin. Haju- ja makuaistit eivät ole täydessä terässään. Viini maistuu, mutta ostoerän arvokkain pullo päätyy kellariin.

Zenato Amarone della Valpolicella Classico 2004 (34,70 €)
Hieno, rohkenen sanoa jopa loistelias Zenaton amarone on omaan makuaistiini herkullisimpia punaviinejä mitä tähän hintaluokkaan saa. Amaronen kasvanutta suosiota ei tarvitse ihmetellä. Parhaimmillaan se ei todellakaan jätä kylmäksi. Kesäpäivään viini voisi olla liiankin ryhdikäs, mutta talven, kevään ja syksyn viileyteen se tuo lämmön. Amaronesta kerron tarkemmin toisaalla, mutta en voi olla mainitsematta parista viinin vaikeasta perusasetelmasta. Ensimmäinen on hinta. Amaronet maksavat halvimmillaankin parikymmentä euroa pullolta ja hintatasolla hätyytellään kyllä samppanjan tasoa. Hintaan on tietenkin myös perusteet ja hyvästä amaronesta voi huoletta maksaakin. Toinen liittyy tavallaan ensimmäiseen: hinnan myötä korkeat odotukset asettavat valmistajalle haastetta. Eri valmistajien tuotoksissa on suuria eroja. Pliisusta viinistä ei viitsisi maksaa itseänsä kipeäksi. Oman kokemukseni mukaan parhaimmat ripassat ovat kivunneet jopa heikoimpien amaronejen ohi.

Entäpä Zenato? Alkoon oli juuri tullut uusi vuosikerta 2004 myyntiin. Kyseinen vuosi on ollut Veneton alueella suotuisa ja sitä pidetään jopa loistavan vuoden 2000 tasoisena. Kaksi seuraavaa vuotta taas eivät olleet vuoden 2004 tasoisia, joten tässäpä tilaisuus hankkia varastoonkin laatuamaronea. Zenato on ollut yksi suosikeistani jo siitä lähtien kun Zenato Ripassa Valpolicella Superiore 2001 valittiin eräässä kotimaisessa kilpailussa vuoden viiniksi. Laajemmin taidan Zenatostakin kertoa toisessa artikkelissa. Mutta ne kerrat kun olen Zenaton amaronea päässyt maistamaan ovat olleet nautintoja. Odotan kovasti myös ensikohtaamista tilan palstaviinin, Amarone Riserva Sergio Zenaton kanssa.

Tällä kertaa viini päätyi kellariin ja siellä se saa kypsyä vaikka kymmenenkin vuotta, ellei houkutus avaamiselle ole liian suuri. Amaronet kestävät yleensä varastointia. Ne ovat erittäin täyteläisiä ja punaviiniksi alkoholipitoisuudeltaan korkeita. Pidän niistä sellaisenaan, mutta hienointa eleganssia ne osoittavat esimerkiksi herkullisten juustojen kanssa. Suosittelen amaronelle vähintään parin tunnin dekantointia ja hyviä suuripesäisiä viinilaseja.

Bründlmayer Zweigelt 2004, Itävalta (12,21 €)
Itävallasta kuuluu tulleen hyviä viinejä ja muutaman vuoden takaisilla viinimessuilla ne olivatkin pääosassa. Mutta kuten viileimmillä seuduilla yleensäkin alue on tunnetumpi valkoviineistään. Alkon valikoimista löytyy tätä kirjoittaessa vain yksi itävaltalaispunaviini ja tämäkin uutuus. Ensimmäisen kerran taisin lukea Essi Avellanin arviot kyseisestä viinistä. Kiinnostus heräsi.

Laatutuottaja Bründlmayer tiedetään varsinkin erinomaisesta rieslingistään ja sectistään. Mutta eipä punaviinikään ihan penkin alle mene. Itävallalle ominainen zweigelt -rypäle oli minulle uusi tuttavuus. Flunssa antoi onneksi sen verran periksi, että pystyin sentään jotain makua ja tuoksua tuntemaan. Pehmeät tanniinit ja hyvin pyöreä maku saivat suun hymylle. Suurta persoonallisuutta tässä notkeassa viinissä ei ole. Varastointiin sen voima ei miellyttävyydestä huolimatta riittäne. Mutta kohtuullisen laadukkaaksi viiniksi sen helposti tunnistaa.

The Cork Grove 2005, Portugali (7,50 €)
Mikäköhän siinäkin on, että englanniksi nimetyt viinit, elleivät satu olemaan amerikkalaisia, aiheuttavat allekirjoittaneessa hieman ennakkoluuloja? Mitään totuudenpohjaahan siinä ei ole, että ne olisivat jotenkin erilaisia. Mutta ennakkoluulonsa kullakin. The Cork Grovesta kuului sen verran paljon positiivista supinaa, että pitihän sitä tietenkin kokeilla.

Budjetilla ostavan viiniharrastajan arkiviinin paikasta kilpailee jatkuvasti suuri määrä erilaisia kohtuuhintaisia viinejä. Suosikkiviinin paikan saavuttaminen on hankalaa ja etualalla ahdasta. Olisiko Cork Grovesta ruuhkassa kiilaajaksi? Tähän mennessä eräänlaista Portugalilaiskulttiarkiviinin asemaa on pitänyt Dom Dinis. Mutta ylipäätäänkin Alkosta saatavat Portugalilaiset viinit ovat olleet positiivisia yllätyksiä kerta toisensa jälkeen. Castelao (85%) ja Touriga Nacional (15%) -rypäleistä tehty The Cork Grove ei muodosta poikkeusta. Poikkeuksellinen tai erilainen viini se ei ole, mutta alle 8 euron hintaan saa vastaavaa hakea. Miellyttävä, notkea ja keskitäyteläinen pöytäviini. Perusviini. Ei jätä kylmäksi, mutta ei pahemmin lämmitäkään. Helppo juotava ja varma sekä turvallinen valinta. Ennemmin kuitenkin valitsisin portugalilaisista vaikkapa Falcoaria Reservan (17,48) tai Quinta da Cortezia Touriga Nacionalin (14,25), mutta edullisempaa Portugalilaista etsiessäni päätyisin luultavasti kernaammin Cork Groveen kuin Dom Dinikseen.

Terra Andina Altos Carmenère-Carignan 2005, Chile (13,70 €)
Kun on harrastanut viinejä muutamia vuosia vähintäänkin puolivakavasti, kokee usein pientä kopeutta uuden maailman viinejä kohtaan. Syitä voisi luetella useimpiakin ja niistä ehkä toisaalla. Mutta näin se menee. Monesti kiinnostus viinejä kohtaan alkaa chileläisistä viineistä. Ja monet niistä, jotka pitävät viinistä, mutteivät sen enempää siihen syvenny ovat mieltyneet alueen viineihin. Ja helppoahan se onkin. Hinnat ovat kohdallaan ja miellyttävä maku miltei taattu. Allekirjoittanut sentään yrittää suhtautua avoimesti viiniin kuin viiniin tuli se mistä tahansa eivätkä Chilen viinit ole mitenkään pannassa. Jopa ei-konservatiivisen viiniharrastajan on kuitenkin karrikoiden todettava, että kokonaisuutena siihen mihin Chilen viinimaailma päättyy, siitä se vanhan maailman viineissä vasta alkaa. Laatuvalikoiman pienuus ja bulkkiviinien suuri määrä eivät tee alueesta kovinkaan mielenkiintoista. Mutta se ei tietenkään estä sitä, etteikö Chilestä tulisi hyviä, parempia ja jopa loistaviakin viinejä. Ja monesti silloin kun on hieman raaskinut kukkaronnyörejään avata chileläiselle viinille on saanut hyvän mielen ja miellyttävän viinikokemuksen.

Terra Andina Altos Carmènere-Carignan herättää mielenkiintoni. Ja tuntuu muutenkin luontevammalta ostaa alueelle tyypillisistä rypäleistä tehtyä viinejä. Tässä tapauksessa, kuten nimikin kertoo, rypälelajikkeet ovat carmènere (60%) ja carigan (40%).  Ja kuten luvataan, notkeutta ja täyteläisyyttä tästä löytyy. Tuottajan mukaan viinissä olisi 5-7 vuotta varastointipotentiaalia ja parhaimmillaan viini olisi kolmen vuoden päästä. Hyvää tämä silti jo nyt oli. Laittaisin tämän yhden chileläissuosikkini, Montes Alpha Cabernet Sauvignonin (16,90) rinnalle, mutta kiitos edullisemman hinnan ja alueen rypäleiden valitsen kuitenkin ennemmin Terra Andinan kuin Montes Alphan. Viikonlopun perusviini, turvallinen sekä maukas valinta ja kohtuullisen hyvä viininystävää miellyttävä lahjaviini.

Pääsiäisen viinien pisteet seuraavasti:
1. Zenato Amarone della Valpolicella Classico 2004    (91, arvioitu pistemäärä perustuen 2003- ja 2001-amaroneihin)
2. Bründlmayer Zweigelt 2004    87 pts
3. Terra Andina Altos Carmènere-Carignan 2005    87pts
4. The Cork Grove 2005     85 pts

Champagne

Maailmassa tuskin on arvostetumpaa juomaa kuin samppanja. Siksi yleissivistykseen kuulunee tietää muutama seikka tästä jalosta juomasta. Allaolevassa en kerro perusteellsesti samppanjasta, Champagne-alueesta tai valmistustekniikasta vaan yritän selittää asian pähkinänkuoressa.

Heti ensimmäisenä myönnettäköön, että samppanjaan liittyy myös mielikuvia. Saatetaan ajatella, että samppanjaharrastus on hienostelevaa ja pröystäilevää. On totta, että juoma on usein kalliimpaa kuin esimerkiksi tavallinen punaviini, mutta jos oppii tuntemaan samppanjan “sielun” niin tietää, että juoma on hintansa arvoista. Ensimmäisen kerran kun maistoin samppanjaa en pitänyt siitä ollenkaan. Join seuran vuoksi ja lasi tyhjentyi hitaasti. Kuplat olivat terävät ja maku kieltä kiristävän kuiva. Vähitellen kuitenkin opin pitämään siitä ja tänä päivänä elämä ilman sitä olisi vaikeaa. Varoituksen sana: juomaan jää helposti koukkuun ja silloin sitä on saatava hinnalla millä hyvänsä!

Vuonna 2007 maistoin lähes viittäkymmentä eri samppanjaa, osaa niistä useita kertoja. Juomissa on paljon eroja. Koskaan ei vastaan ole tullut huonoa, mutta parhaimman ja heikoimman maistamani ero on suuri. Epäilemättä ylipäätään tietoisuus siitä, että lasissa on aitoa samppanjaa vaikuttaa makuelämykseen. Lisäksi seura ja paikka vaikuttavat aisteihin.

Kannattaa muistaa muutama perusasia samppanjanjuonnissa. Ensinnäkin tarjoilulämpötilan on oltava oikea. Juoman olisi oltava n.8-asteista. Liian lämpimänä samppanja ei ole lainkaan hyvää ja kuplat ikään kuin vaahtoutuvat suuhun. Juo samppanjaa, joka on lähtöisin vähintään 0,75 litran pullosta. Pikkolopullotetut eivät ole kokemukseni mukaan lähellekään yhtä hyviä. Magnumpullo (1,5 litraa) on mahdollisesti vielä tavallistakin kokoa parempi vaihtoehto. Jopa lasilla on merkitystä. Kuohuviinin juontiin tarkoitettu omanlainen lasinsa on pitkä ja kapea. Suosittelen juomiseen esimerkiksi Riedelin Vinum Prestige Cuvée-laseja.

(samppanjankaatoa kotonani Tuomarilassa)

Mitä samppanja sitten on ja miksi se on niin kallista?

Samppanja on kuohuviiniä, mutta ainoastaan Ranskassa Champagnen maakunnassa valmistettuja juomia voidaan kutsua nimellä champagne. Vastaava vertailukohde on konjakki: vain Cognacin maakunnasta tulleita brandyja voidaan kutsua konjakiksi. Jotkut valitettavasti kutsuvat puhekielessä kaikkia kuohuviinejä samppanjoiksi. Myös monenlaista kirjoitusasua näkee, mutta suomen kielellä champagne ei ole mitään muuta kuin samppanja kahdella p:llä.

Nimen omistusoikeus ja sen kautta vahva tuotteistaminen ovat omiaan nostamaan juoman hintaa. Mutta lisäksi samppanjan valmistusmenetelmä on omanlaisensa. Vaikka nykyään myös muualla osataan valmistaa kuohuviiniä nk. samppanja- eli pullokypsytysmetodilla niin lisäksi alueen ilmasto ja maaperä vaikuttavat sen makuun siten, ettei muualta tuleva kuohuviini saavuttane samppanjan tasoa.

Samppanjaa valmistetaan yleisesti kolmesta rypälelajikkeesta: Pinot Noir, Pinot Meunier ja Chardonnay. Rosesamppanja saa värinsä puna- ja valkoviineistä sekoittamalla tai tummien rypäleiden kuoresta. ¨

Samppanjanjuonnin ei tarvitse olla pröystäilevää tai hienostelevaa.
Pojat juomassa jaloa juomaa Turun saaristossa, Nauvossa.
Myös samppanjatastingeissamme on aina huumoria mukana.

Kuohuviinit avataan oikeaoppisesti pyörittämällä pulloa ja pitämällä kiinni korkista. Tyylikäs avaustapa on sellainen, jossa korkki avataan liki äänettömästi eikä poksauttaen. Tämä onnistuu painamalla korkkia samaan aikaan kun kierittää pulloa – vastuksen ansiosta ääntä ei kuulu ja arvokasta juomaa ei valu hukkaan. Juhlallinen ja hieman harjoittelua vaativa tapa on sabrage – pullon avaaminen rikkomalla kaula samppanjamiekalla. Joskus samppanjapullon korkki poksahtaa itsestään räjähdysmäisellä nopeudella kun kapseli otetaan pois korkin ympäriltä. Silmävahinkojen välttämiseksi on siksi syytä suunnata pullo aina ihmisistä poispäin.

Muutamia termejä:
- Sans Millésimé tarkoittaa “ei-vuosikerrallinen” eli non-vintage (N/V). Se koostuu useasta vuosikerrasta
ja maku pyritään pitämään vuodesta toiseen mahdollisimman samanlaatuisena.
- Millésimé eli vintage-, vuosikertasamppanjat tehdään vain suotuisina vuosina.
- Blanc de Blancs valmistetaan yksistään Chardonnay -rypäleestä
- Blanc de Noirs valmistetaan yksistään tummasta Pinot Noir- tai Pinot Meunier -rypäleestä

- dosage- eli sokeripitoisuusasteet ovat brut zeró/extra-brut, brut, extra-dry, sec, demi-sec ja doux
- Prestige cuvée 1. prestiisisamppanjat valmistetaan lähes yksinomaan Grand Cru-alueen rypäleistäja ne edustavat lajinsa huippua. Luonnollisesti ne ovat myös kalliita.

- Pullojen tavallisimmat kokoluokat ovat 0,188, 0,375, 0,75, 1,5, 3, 6, 9, 12 ja 15 litraa
- Grand Cru on luokitus, jonka vain 17 Champagnen kunnan viinitarhat voivat saada
- Premier Cru on luokitus, jonka voivat saada seuraavat 38 paikkakunnan viinitarhat

Dégorgement – mikä määrittelee samppanjan kuivuusasteen?
Samppanjanvalmistuksen viimeiseen vaiheeseen kuuluu menetelmä nimeltä dégorgement. Pullon kaula ja siihen kerääntynyt hiivatulppa jäädytetään suolaliuosnesteessä, jonka jälkeen pullo avataan nopeasti. Pullon ylipaine saa hiivan purskahtamaan ulos. Nyt menetetty viinimäärä korvataan perusviinistä ja sokerista koostuvalla makeutusnesteellä, joka samalla määrittelee juoman dosagetyypin. Brut-samppanjoissa sokeria on alle 15 g/litra (tavallisesti 9-11 g), seceissä -35, demi-seceissä -50 ja douxeissa eli makeissa yli 50 g. Extra-brut -samppanjoihin ei olla lisätty sokeria, joten siinä sokeria on (luonnostaan) vain n. 2 g/litra.

Kuten viinialueilla aina myös Champagnen alueella viljelyvuosilla on ollut eroa. Viime vuosista parhaimpina on pidetty vuosia 1996, 1990 ja 1985. Hyviä ovat olleet myös vuodet 1995, 1989, 1988, 1983 ja 1979.

Joitakin kuohuviinejä, kuten vuosikerta- ja prestiisamppanjoita voi säilyttää vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ainoa oikea varastointipaikka on tällöin viinikellari tai laadukas viinikaappi (ks. alla). Kodin lämmössä kuohu- eivätkä mitkään muutkaan viinit eivät säily hyvinä kovinkaan pitkään. Suosittelen kotona olevien viinien ja samppanjoiden juontia n. vuoden sisällä hankintapäivästä. Makeat juomat säilyvät luonnollisesti pidempään.

Viinikellari vai viinikaappi?
Lopuksi vielä muutama sana viinikaapeista. Ensinnäkin: jääkaappi ei ole oikea paikka säilyttää viinejä tai samppanjaa, vaikka tuote ei muutamassa viikossa pilaannukaan. Lämpötilaltaan se on liian kylmä ja pidempää varastointia häiritsee koneiston tärinä. Markkinoille on tullut yhä enemmän viinikaappeja, joita näyttää saavan jopa parillasadalla eurolla. Tällaiset kaapit eivät kuitenkaan sovellu pitkäaikaiseen varastointiin. Syy on koneistosta lähtevä lähes huomaamaton tärinä, joka pidemmän päälle voi jopa pilata viinin. Parissa vuodessa juomat tuskin pilaantuvat, joten edullinen kaappi sopii hyvin lyhytaikaiseen varastointiin tai pullojen esillepanoon.

Pitkäaikaiseen säilytykseen tarkoitetut viinit ovat yleensä laadukkaita ja kalliita, prestiisisamppanjat usein yli 100 euroa/pullo. Tällaisia hankittaessa myös niiden varastointiin kannattaa investoida. Laadukkaita viinikaappeja saa esim. Decanterista. Harkinnan arvoinen vaihtoehto on myös hankkia tai vuokrata viinikellari.

Hyvää ei saa halvalla. Kuvan ammattikäyttöönkin tarkoitetunEurocave -viinikaapin ostoon on halvimmillaankin varattava ainakin 1500 euroa.

Vuonna 2007 maistamani samppanjat pisteineen:
Pisteet ovat omia arvioitani ja edustavat vain minun näkökantaani tuotteen laadusta ja mausta.
Niitä ei lisäksi ole annettu tarkkaan analysoiden, tiukkapipoisesti tai tarkempaan metodiin perustuen vaan ne perustuvat nk. selkäranka- tai makutuntumaan. Osaa samppanjoista on maistettu useita kertoja, jonka merkiksi rivin perässä on arvioitu maistelukertamäärä roomalaisin numeroin.

Veuve Clicquot Le Grande Dame 1996 97
Pol Roger Cuvée Sir Winston Churchill 1996 96 III
Roederer Cristal 1999 95
Moet & Chandon Dom Perignon 1998 94 III
Krug Special Cuvée 94 7/2007
Bollinger La Grande Annee 1998 93

Roederer Blanc de Blancs 1998 93
Deutz Rose Cuvee 1996 92
Roederer Vintage Rose 1993 92
Arlaux Vintage Brut 1996 92
Pol Roger Brut Réserve 92 IV
Jacquesson 1990 91 II
Billecart-Salmon Rosé N/V 91 II
Veuve Clicquot Ponsardin Rosé Brut 91 II
Taittinger Brut Prestige Rosé 91
Montaudon Reserve Brut Premiere 91
Roederer Brut Premier 90 II
Bollinger Special Cuvée 90
Billecart-Salmon Brut Réserve 90 IV
Duval-Leroy Blanc de Chardonnay 90
Moët & Chandon Brut Imperial 90 X ->
Bruno Paillard Premiere Cuvée Champagne Brut Rosé 90
Moet & Chadon Brut Imperial Rosé 90 III
Lanson Gold 1996 90

Louis Barthelemy Brut N/V N/A
Veuve Clicquot Ponsardin Brut 89 X ->
Joseph Perrier Brut N/V 89
Nicolas Feuillatte Brut Reserve Particuliere 86 III
Duval Leroy Brut 1998 89 10/2007 II
Palmer & Co Millesime Brut 1998 89 II, 10/2007
Ayala Brut Majeur N/V 89
Jacquart Brut 1998 89
Louis Barthelemy Brut N/V 89
Jeanmaire Brut N/V 89 IV
Pierre-Peters Blanc & Blancs Grand Cru Le Mesnil-Oger 89
Ruinart R de Ruinart Brut 88
Jacquart Brut Tradition 88
Laurent-Perrier Brut 88
Charles Heidsieck Brut Reserve 88 II
Lanson Black Label Brut 88 II
Jacquesson Cuvée 730 88 II

Mumm Gordon Rouge N/V 87
Nicolas Feuillatte Brut Vintage Millesime 86 IV
Nicolas Feuillatte Brut Reserve Particuliere 86 III
Blondel Brut Carte d’Or 86 III
Bonnaire Brut Tradition 86 III

Nicolas Feuillatte Brut Reserve Particuliere, piccolo-size 84 III
Heidsieck Monopole Blue Top Brut, piccolo-size 84 III

Harrastuksena ruoka ja viinit

“Ei viinejä voi harrastaa”, totesi taannoin eräs kollegani.

Hänen mukaansa lenkkeilyä ja kuntosalia voi harrastaa, mutta ei ruokaa eikä juomia. Ei työtoverini kommentti mitenkään poikkeuksellinen ollut. Tämä näet vaikuttaa varsin tyypilliseltä suomalaiselta käsitykseltä. Aiheesta kehkeytyi pitkä lounaskeskustelu. Vasta sitten kun väitin, ettei siinä tapauksessa amerikkalaisia autojakaan voi harrastaa, kollega luovutti. Osuin johonkin, joka oli hänelle tärkeää.

Stereotypisointia tai ei, perussuomalainen juo olutta ja syö grillimakkaraa. Hanaviininsä hän nauttii pienipesäisestä lasista. Lasi kaadetaan lähes piripintaan. Hienoimmillaan tällainen yksilö syö ehkäpä ravintola Chicosissa. Valmiiksileivitetyn wieninleikkeen paistaminen kuuluu hänen kokkitaitojensa haastavimpaan päähän. Henkilökuva ei pääty kulinarismiin. Todennäköisesti kertomuksen luolamies ei myöskään erityisemmin huolehdi ulkonäöstään. Farkut ovat hieman liian lyhyet ja väriltään tasaiset, kengät jommatkummat niistä kahdesta kauhtuneesta parista, sukat valkoiset. Kainalokarvojen ajaminen on hänen mielestään homojen hommaa ja hengityksen haju varsin epämiellyttävä. Hänen lihaksensa ja hartiansa ovat hyvät, mutta esteettisesti vähemmän tyylikäs vatsakumpu on peitetty ylisuurella vanhalla Cap Horn -neuleella.

Onneksi harvempi ihminen oikeasti vastaa kuvailtua, mutta on kuitenkin suuri joukko ihmisiä, jotka täyttävät ainakin osan tuosta stereotypiasta. Mutta toisaalta onko sillä merkitystä? Joku voisi sanoa, että samahan se missä vaatteissa kulkee tai mitä syö ja juo. Periaatteessa kyllä, sillä meillä kaikilla on vapaus valita millä tyylillä kulkea.

Enemmän asialla on merkitystä sen vuoksi, että usein ihminen uuden harrastuksen löytäessään saattaa muuttua positiiviseen suuntaan. Näin hän saa virkeyttä elämäänsä ja löytää uusia mielenkiintoisia aspekteja arkeen sekä juhlaan. Koska olen mies kirjoitan nyt miehen näkökulmasta. Olisiko pahitteeksi, että osaisit ostaa naisellesi vaikkapa pullon Taittinger Rosé -samppanjaa hääpäivänne kunniaksi ylimakean kotimaisen herukkakuohuviinin sijaan? Tai valmistaa ystävillesi usean ruokalajin illallisen itseleivotun focaccian kera valmispyttipannun sijaan? Entäpä miltä kuulostaisi crème brûléen liekitys vieraittesi edessä?

Viini ja ruoka kulkevat käsi kädessä. Minä väitän myös, että tyyli kulkee näiden mukana. Jokainen joka on seurannut Sillä silmällä -ohjelmaa on havainnut miten hyvältä stailatuista tuntui. Perussuomalaisista kuoriutui tyylikkäitä miehiä vain muutamassa hetkessä ja saattoi nähdä miten tämä ilahdutti sekä heitä itseään, että heidän ympäristöään. Stailaamisen yksi osa olivat ruoka ja juoma.

Omasta puolestani toivotan kaikki tervetulleeksi viinien ja ruoan ihmeelliseen maailmaan. Kulinarismin käsite on niin laaja, että harrastukseen tuskin koskaan kyllästyy. Alkuun pääsee helposti ja mielihyvä on melko varmasti taattu. Väitän, että jokaisen perussuomalaisen sisällä virtaa kosmopoliittia verta. Ehkäpä luolamies, joka aloittaa viiniharrastuksen löytää matkan varrelta myös parin italialaisia nahkakenkiä, istuvan puvun, nenäkarvatrimmerin, kuntosalin, laadukkaan tuoksun ja flambeeraus- sekä sabrage-taidon. Silloin hänen mielessään on enää yksi ajatus: “miksi en aloittanut tätä jo paljon aikaisemmin”.

Viinimessut, kuohuvaa ja taas kuohuvaa

Monen viiniharrastajan kannalta 15.3. oli odotettu päivä, sillä messukeskuksessa järjestettävät Wine Expo -messut ovat alansa suurimmat Suomessa. Onnekas harrastaja saattaa lipun saatuaan päästä messuille myös keskiviikosta perjantaihin. Tuolloin messut ovat ammattilaisille tarkoitetut ja viinitasting-lipukkeita ei tarvitse ostaa.

Ikävä kyllä oma usean vuoden messuputkeni katkesi vuoteen 2008 kiitos suhteellisen tavallisen perjantai-illan ja sen mukanaantuoman aamupahoinvoinnin sekä pitkään päivälle kestäneen väsymyksen. Tämän siitä saa kun on liikenteessä Sir Roger -salanimen omaavan viiniharrastajan seurassa

Jos harrastuksen kannalta jotain pahaa niin onneksi hyvääkin. Tuli juotua samppanjaa ja maistiaislistalle päätyi pari uuttakin tuttavuutta. Ilta aloitettiin korkkaamalla viinikellarissa Joseph-Perrier NV. Arkadian Alkossa ei juuri muuta ollut kylmänä. Tätä olin siemaillut muutamia kertoja aikaisemmin Italian reissulla 2007. Hieman vaatimaton samppanja, mutta ei kuitenkaan huono. Jälkimausta puuttui selkeästi intensiteettiä. Alkuunhan tällä hyvin pääsi ja seuraavan pullon uhrasin omista kokoelmistani. Kyseessä oli Henriotin Blanc de Chardonnay, valkoisista valkoisin. Edelleen vuosikerratonta. Kohtuuhyvää, mutta ei tästä sentään aivan riemuun ratkea. Kypsymispotentiaalia olisi ollut vielä 2-5 vuotta, joten hieman nuorena tuli juotua. Tätä olin maistanut kerran aikaisemminkin.

Ilta jatkui viinibaari Foxy Winehouseen Iso-Roballe. Suomen olosuhteissa viinibaari ylipäätään on harvinaisuus, mutta Kettu sentään hoitaa hommansa hyvin. Melko intiimi, pieni sekä kodikas viinibaari, jota miehittävät ennemminkin nuoret sivistyneenoloiset opiskelijaryhmät kuin vanhat viiniparrat ja kaiuttimista soi kernaammin Snoop Dogg Thievery Corporationin sijaan. Asiakaskunta kuuluu olevan uskollista. Tyhjää pienessä Foxyssa on harvemmin ollut ja tälläkin kertaa ainoa vapaa paikka oli takahuoneessa, jossa pöytää koristi yksinäinen Veen -vesipullo. Viinisnobismi on täältä kaukana enkä sano tätä ollenkaan pahassa mielessä.

Takana oli jo pullollinen kuohuvaa, mikä oli sinänsä harmi, sillä nyt lasiin tuotiin pientuottajan mielenkiintoista samppanjaa. Jose Michel Special Cuvée 2000 ja sen rinnalla Jose Michel Pinot Meunier NV. Olipa muuten ensimmäinen 100% PM-samppanja, mitä olin maistanut. Kirjoitettavaksi asti ei huomioita tullut tässä vaiheessa enää tehtyä. Pitänee mennä toisella kertaa vähän vähemmällä förskotilla paikan päälle. Suussasulavaksi ja kupliltaan tyylikkääksi pystyin sentään tilan molemmat viinit luokittelemaan ja täten sijoittamaan pisteissä ohitse kellarissa maistettujen. Tulipa viimeiseksi naukuksi tilattua vielä lasilliset punaviiniä. Itävaltalaista ja ranskalaista, joiden nimiä en muistanut laittaa ylös. Olisikohan ollut joku zweigelt -pohjainen tuo itävaltalainen. Ranskalaisessa oli liikaa tanniineja, ehkäpä hieman nuori. Vaan mitäpä näistä, kun oli tässä vaiheessa olotila jo arviokyvytön.

Ilta päättyi ravintola Meccaan, jossa yömyssyksi (jos ei vielä tämän jälkeen otettua absinttisnapsia oteta huomioon) join lasillisen talon ainoaa laseittain saatavaa samppanjaa, Duval-Leroy Brut NV:tä. Tämäkään ei ole uusi tuttavuus ja sijoittuu kyllä kaikkien juomieni samppanjoiden heikoimpaan viidennekseen.  Duval-Leroy tekee sentään myös kelpo samppanjoita, kuten tyylikäs Cuvée ‘Paris’ brut.

Nykyisin tulee harvemmin mentyä pidemmän kaavan kautta eikä juomaa nyt loppujen lopuksi tähän toleranssiin nähden aivan suunnattomasti kulunut. Lauantaina aukesi vielä Lanson Rosé -pullollinen ja siinäpä varsin charmantti viini. Toista kertaa maistoin ja nostan tämän parhaitten NV-roseiden joukkoon joita olen juonut. Tarkempi analyysi jäi tekemättä, mutta viipyvä jälkimaku ei pettänyt tälläkään kertaa. Suositteluni. Tätä saa ostaa esim. Eckerö Linen laivoista ja hinta on jotakuinkin 28 euroa / pullo. Kannattaa ostaa useampikin, sillä vastaavat rosét maksavat Alkossa reilusti yli 40 euroa vinssiltä.

Viikonloppuna maistetut samppanjat arvioin seuraavasti:
1. Lanson Rosé NV  91 pts
2. Jose Michel Special Cuvée 2000 90 pts
3. Jose Michel Pinot Meunier NV 89 pts
4. Henriot Blanc de Chardonnay NV 89 pts
5. Duval-Leroy Brut NV 87 pts
6. Joseph Perrier Brut NV 87 pts

Itävaltalaisen ja ranskalaisen punkun pistearvioinnit jätän tekemättä, mutta perjantaina tuli maistettua alkuillasta myös Luigi Righetin Campolieti Valpolicella Classico Superiore Ripassoa vuodelta 2005 (11,96 €). Tätä viiniä on tullut maistettua jo lukuisia kertoja. Ripassoksi tunnistettava kokonaisuus hyvällä hinta-laatusuhteella. Ei jätä kylmäksi, mutta eipä hirvittävästi lämmitäkään. Saadakseni viinistä enemmän irti laittaisin pariksi vuodeksi kellariin ja dekantoisin pari tuntia ennen nauttimista. Tällaisenaan 85 pts.