Viininystävän Viro, osa 1
Ah, tuo tuulipukuturismin luvattu maa, valtioiden Kalevi Keihänen, humppakansan pyhiinvaelluskohde ja tusinaviinan suurkuluttajan mekka. Tere tulemast!
Nousu kohti Eurooppaa
Edellämainitut karrikoidut stereotypiat Virosta eivät sentään vastaa aivan totuutta. Tuulipuku- ja örvellysturismia Tallinnassa todellakin näkee ja humppakansaa siellä pyörii. Mutta Viro tarjoaa matkustajalle paljon muutakin. Vuosia edellisen käyntini jälkeen saatan todeta kaupungin muuttuneen kovasti kuitenkin vain melko lyhyessä ajassa. Toinen toistaan uudempi auto lipuu ohitse ja totuus maan todellisesta tilasta on peittyä mustan Bentleyn sekä uusien Lexusten, mersujen ja bemarien varjoon. Toimistorakennukset ovat uusia, korkeahkoja ja kiiltäviä. Kaubamajassa soi trendikäs muotilavamusiikki ja kauppakeskuksessa tapaa merkkiliikkeitä toistensa perään. Monet paikalliset ovat yllättävän tyylikkäästi pukeutuneita. Välillä tunnen olevani kuin missä tahansa Euroopan tyylikkäässä kaupungissa. Kaukana tuntuu olevan se 90-luvun alun valkoisten VAZ-Ladojen suuri armeija ja kaupoissa voimakkaasti sieraimiin tunkeutuva naftaliinin lemu.
Mutta ei totuus kuitenkaan ole ihan tässä. Osa on vain illuusiota. Sillä melkein kaikkialla, jopa kehitysmaissa, on omat hyvät kaupunginosansa, jossa raha määrää ja glamour vallitsee. Vastapainoksi vauraammissakin kaupungeissa on omat karut alueensa, kuten Harlem New Yorkissa ja Kontula meillä. Ja niinpä myös Virossa, jota tuskin voi vauraaksi maaksi tituleerata, mutta joka ei kehitysmaan vakanssiakaan harteilleen ota, näkee totuuden hieman sivummalle katsellessaan. Mustan Audi-BMW-rivistön jatkeena on sittenkin muutamia ruostuneita autonraatoja ja toimistorakennusten takaa siintää Lasnamäki, tuo betonipyttipannu ja toinen totuus tutusta, mutta silti niin vieraasta naapuristamme. Vaikka Virossa on todistettavasti omat menestyjänsä niin maaseudun arki lienee edelleen raskas ja köyhä.
Virolaisten palkka kuuluu olevan kasvussa ja epäilemättä vuonna 1991 Neuvostoliiton ikeestä irtautunut sekä vuonna 2004 EU:hun liittynyt valtio on elänyt nousukauttaan näihin päiviin saakka. Mutta vaikka maassa omat menestyjänsä onkin niin harvalla on silti vielä varaa tai tietoutta sellaisiin nautintoihin kuin gourmet-tason ruoka ja laadukkaat viinit. Eikä ihme, sillä virolaisten keskipalkka on vain n. 530 euroa kuukaudessa. Matalan palkkatason yhtälö ja suomalaisenkin hampaita kiristävä hintataso saa aikaan paradoksin, joka hieman hämmentää. Millä ihmeellä ihmiset maksavat kalliit vuokransa, autonsa ja muut ostoksensa? Vai onko kaupungilla palkkataso yksinkertaisesti huomattavasti korkeampi kuin maaseudulla? Monelle virolaiselle näyttäminen tuntuu olevan tärkeää. Musta kiiltävä auto ehkä kertoo, että kohtuullisen hyvin menee ja Neuvosto-Viro on jo kauan sitten taaksejäänyttä historiaa. Tämä onkin alustus sille, miksi allekirjoittanut ei kovin jaksa innostua Viron matkailusta. Mutta siitä tuonnempana. Jotta ei mennä aiheesta enempää metsään on aika puhua viineistä.
Voisiko kaiken tämän alustuksen jälkeen Virolla ja sen pääkaupungilla, n. 400 000 asukkaan Tallinnalla olla kerrassaan mitään tarjottavaa viinin ja gourmetin ystävälle? Vastaus on: kyllä, mutta niukalti.
Virossa on runsaasti ravintoloita ja maassa saa takuulla syödä itsensä kylläiseksi mitä rasvaisimmilla pihveillä, selkeästi äiti-Venäjän suuntaan vivahtavilla salaattiannoksilla ja vaikkapa valkosipulileivillä, noilla tummilla, mutta herkullisilla korpuilla. Pizzat, pastat, hampurilaiset ja etnisetkin ravintolat ovat löytäneet tiensä ainakin suurimpiin kaupunkeihin kuten Tallinnaan ja Tartoon. Mutta fine dining sekä laatuviinit ovat harvassa. Satunnaiset seikkailut viinikauppoihin kertovat karua kieltään. Kaupungin suurimmaksi itseään mainostava viinikauppa tursuaa ruotsalais- ja suomalaisturisteja jotka latovat ostoskärryihin tölkkiviinejä ja mäyräkoiran muotoisia viinalaatikoita. Ainoa samppanja näyttää olevan Drappier Brut, jonka hinta on 19,90. Edullinen samppanja sinänsä ja maultaankin samppanjaksi tunnistettava. Mutta hamstraamaan sitä tuskin lähtisin. Drappier on muuten kuulu valtavista pulloistaan, joista suurin on Melchizedek-kokoa eli 30 litraa!
Pienempi ja idyllisempi viinikauppa tarjosi jo muutamia laatuviinejä ja samppanjoita, mutta niitä säilytettiin ikävästi kuuman valon alla. Hintataso näytti hätyyttelevän meidän hintojamme. Kun tämän yhdistää siihen tosiasiaan, että tarvernatyyppisen pihviravintolan pienen viinilistan päätti Dom Perignon, voidaan tehdä se yksinkertainen päätelmä, että laatuviinit ja samppanjat ovat täällä rikkaiden huvia. Ne, jotka ostavat tuskin kysyvät miten pulloja säilytetään tai mistä juoman rypäleet ovat kerätty.
Mutta kaikesta huolimatta Tallinna ei kuitenkaan jätä viininystävää tai kulinaristia täysin kylmäksi. Kaupungilta löytyy myös muutamia viinibaareja sekä laadukkaampia ravintoloita. Ehkäpä vielä eräänä päivänä näemme Tallinnan Michelin-oppaassakin.
Viinibaareista mielenkiintoisemmaksi noussee Suur Karja 18 -osoitteessa lähellä Vanhaakaupunkia sijaitseva In Studio Vinum, joka tarjoaa viininystävälle jopa 1200 eri viinin valikoiman. Lyhyen maissaoloajan vuoksi tämä jäi valitettavasti kokematta. Mutta siksipä jään odottamaan seuraavaa Tallinnan reissua, josta kirjoitan Viininystävän Viron toisen osan.
Summa summarum
Palaanpa takaisin syyhyn, miksi Viron matkailu ei jokseenkaan kiehdo. Suomalaiset örkit ja ruotsalaiset tölkkiviininhuuruiset hamstraajat vielä jotenkin kestää. Mutta pahastipa näyttää siltä, että Viron pitkään jatkunut nousukausi on nostanut myös aimo annoksen erästä keltaista linimenttiä joidenkin virolaisten nousukkaitten päähän. Ja sepä on kovin ikävää. Firenzeläisten itseylpeys sentään hukkuu maan huikeaan historiaan ja kaupunkilaisten pettämättömään tyylitajuun. Mutta eipä virolaisilla mitään sellaista ole, josta kannattaisi kävellä nenä taivasta kohden. Aina välillä täytyy Tallinnassa kävellessä itsekin tähyillä taivaalle josko jotain kiinnostavaa löytyisi, kun niin moni vastaantulijakin sinne tähyilee. Tosin puolustukseksi täytyy sanoa, että itsekin katselisin taivaalle myötähäpeillen suomalaisen turistilauman vastaan tullessa.
Tallinnakin on toki varmasti täynnä sydämellisiä ihmisiä. Asiakaspuolelle niitä silti eksyy harvemmin. Ei kotimainenkaan asiakaspalvelu laudaturia ansaitse, mutta virolaisten menee paikoin jo improbaturin puolelle. Ensimmäisen kerran koin tämän Blue1 -lentoyhtiön virolaisaksenttisessa asiakaspalvelussa alkuvuodesta. Ja Tallinnassa vähintäänkin hävettävästi palveli tarjoilija pihviravintolassa. Tämän jälkeen huonoa palvelua esitteli kohtuullisen tyylikkään kahvilan henkilökunta. Harmi sinänsä, sillä täältä näytti saavan jo ihan aitoa espressoa. Äänestin kuitenkin jaloilla, kun vartin odottelun jälkeen kukaan ei ollut edes katsonut pöytääni, vaikka kyseessä oli pöytiintarjoilukahvila. Saldo virolaisten käytöksestä: kolme huonoa asiakaspalvelua ja loput palvelua, jota ei voi kutsuakaan palvelun nimellä. Ennemminkin puhuisin suoritteesta.
Ilman Tallinnan helmeä, joka on Vanhakaupunki, lienisi koko paikka ainakin omalta osaltani boikotissa. Vaikka Vana Tallin ei pullotetussa muodossa allekirjoittanutta kiehdo niin kaupunginosana se on sentään kelpo spotti. Viron maaseutu sekä yliopistokaupunki Tarto tarjoavat matkailijalle nähtävää. Historia on pitkä ja tutustumisen arvoinen. Mutta kokonaisuudessaan asettaisin Viron varsin keskinkertaiseksi matkustusmaaksi. Matkakohteena Viro on hieman kuin tölkkiviini. Sitä voi tarpeen niin vaatiessa hymyssä suinkin juoda, mutta ensimmäisenä se ei hyllystä ostoskoriin asetu. Viinin ja ruoan harrastaja suuntaakin lähikatseensa luultavasti mieluummin Helsinkiin tai Tukholmaan.
Eckerö Line
Saapuminen satamaan näyttää kohtuullisen lupaavalta kauniina pääsiäismaanantaina 2008. Vaivalloiset passintarkastukset ovat historiaa ja matkustajiakin näyttää olevan vain vähän. Mutta totuus kiteytyy laivan kahvila-ravintolassa. Humppa soi ja katsaus ympärille kertoo, että tässä ollaan hieman eri ympäristössä, mistä allekirjoittanut pitää. Espressoa on turha edes pyytää. Kahvikin maistuu kitkerälle. Senttilitran maitonappi ei tuo lohtua.
Laivan viinitarjonta on vahvasti tölkkipainotteinen. Kun 14 euron hintaisesta kolmen litran viinitölkistä alkaa laskemaan viinin tuottajan osuutta niin alkaa kyllä hirvittämään. Jokunen viininystävääkin miellyttävä pullo sattuu silmään. Torresin Mas La Plana maksaa reilu 20 euroa, mikä tarkoittaa n.30% säästöä maahintaan nähden. 17 euron Amarone ja saman hintaluokan Chateauneuf-du-Pape on tarjolla aivan kuin myötätunnosta viininystävää varten. Mutta osuuhan silmiin sentään samppanjaakin. Ja yksi helmi tätä kirjoittaessa laivasta todellakin löytyy. Se on allekirjoittaneen suosikkipöytäsamppanja eli Lansonin Brut rosé. Varsin hyvä hinta-laatusuhde. Hinta 28 euroa ja säästöä maahintaan, mikäli kyseistä Lansonia täältä edes löytyy tulee jopa 40%. Samppanjoita laivan tax free-myymälässä on ehkä kuutta erilaista, mutta vain kahta kuivaa. Mumm ei oikein houkuttele, vaikka sen laatu on kuulunut olevan taas nousussa. Vaahdotelkoot Mummilla formulakuskit toisiaan. Veuve Clicquot on secciä, mikä taasen paatuneemmalle samppanjannaukkaajalle harvemmin makeutensa vuoksi maistuu.
Kukkaroaan kernaammin levittävä voi saada myös ilmaisen risteilyn. Sadan euron satsi tarkoittaa lisätikettiä. Vaikkapa kolmen Lansonin ja yhden Mas La Planan hakija voisi täten harjoittaa kätevää juomien hakua käytännössä ilmaiseksi risteillen säästäen aina kymmeniä prosentteja maahintoihin. Ken tähän pystyy ansaitsee hatunnoston, sillä varsinkin takaisintulo laivalla on varsin tuskaista. Tätä varten on pakko ottaa liki 30 euron arvoinen hytti, johon samppanjassa saatu säästö sitten hukkuukin. Juopuneiden, örveltävien ja kännisten joukkio on pääsiäisen loppumetreillä sen verran tuhti, ettei laivan käytävillä seikkailu kiinnosta niin pätkääkään.
Jätä kommentti